Doris Lessing: The Sentimental Agents in the Volyen Empire

Cover image

Kirjakaupan scifi-hyllyä selaillessani pomppasi alarivistä vastaa nimi, jota en itse ko.  kaupan kyseisissä teemahyllyissä ollut ennen nähnytkään: Doris Lessing. Arvasin toki heti mistä asiassa oli kysymys, olinhan jo lukiolaisena kahlannut läpi kyseisen nobelistin scifi-sarjan neljä ensimmäistä osaa suomennoksina. Ensimmäinen osa, Shikasta, oli kyllä tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, ja muutama ko. kirjan ajatuksista pulpahteli yhä edelleen satunnaisesti pinnalle sopivien ärsykkeiden vaikutuksesta, mutten ollut ajatellut noita kirjoja enää potentiaalisina lukukohteina pitkiin aikoihin. Myönnän kyllä, että viides osa jäi silloin lukematta ihan väsymyksestä, sillä vaikka Shikasta olikin ollut vetävä ja lumoava teos, seuraavat kolme osaa olivat sitten vähän raskaampaa tavaraa. Nyt sitten ko. kirjakaupan hyllyssä oli juuri tämä puuttuva viides osa, ja pikainen selailu osoitti tekstin aika lupaavan tuntuiseksi, joten ei muuta kuin ostamaan, varsinkin, kun hintakin oli hyvin kohtuullinen.

Onhan tämä aivan loistava teos, ja hulvattoman hauska sillä miellyttävällä tavalla, joka ei varsinaisesti pistä nauramaan tai edes hymähtelemään, mutta joka saa pienet harmaat aivosolut kiemurtelemaan oivaltavan ja syvällisen tekstin lumoissa. Lessingin ehdottomaksi meriitiksi täytyy lukea hänen voimakas poliittinen kantaaottavuutensa, sillä ilman voimakasta, omaa näkemystä siitä, miten maailma toimii, on vaikea kirjoittaa kiinnostavaa tieteiskirjallisuutta. (Lessingin tavoin samalla tavalla mielenkiintoisia kirjailijoita ovat mm. Ursula Le Guin ja Ken MacLeod, ja samasta syystä.) Volyenin ‘imperiumin’ romaduksen kuvauksesta olisikin tietysti mahdollista kirjoitaa sivukaupalla analyysiä Lessingin poliittisista näkemyksistä ja niiden suhteestä 1980-luvun alun poliittiseen ilmapiiriin, mutta mielestäni tässä (ja juuri tässä) tapauksessa tehtäisiin vääryyttä Lessingin valinnalle kirjoittaa science fictionia. Etäännyttämällä Lessing luo mahdollisuuden esittää jo sarjan aiemmissa kirjoissakin esille noussutta Shammatin ja Canopuksen välistä syvällistä ristiriitaa konkreettisen tilanteen kautta, ja sitä kautta tutkia pohtia poliittisen retoriikan merkitystä ja kielen ja todellisuuden suhdetta. Ihan vaatimattomasti vain… tietysti viittaukset Shikastan suurimman mantereen kaakkoisosien tapahtumiin paikallisen ajanlaskujärjestelmän toisen vuosituhannen loppupuolella esiintyvät tiheään, varoittavina ja pelottavina esimerkkeinä siinä määrin, että osa nykylukijoista varmaan saa näistä näppylöitä — itseänikin ne joskus ärsyttivät. Mutta Lessingin kirjoittama scifin laji ei ehkä olekaan oikeasti nykysin varsinkin anglo-saksisessa maailmassa suosittu realistinen scifi. Itse näkisinkin Lessingin kumppaneiksi mm. italialaisen Stefano Bennin, joka tosin komiikassaan menee huomattavasti pitemmälle allegorisen kuvauksen polkuja. (Itse epäilen vahvasti, että kaksijakoinen, jopa vaikea suhde esim. juuri italialaiseen scifiin johtuu juuri sen usein vahvan allegorisesta luonteesta.)

Lisäksi Lessing kirjoittaa ihailtavan tiivistä ja hiottua tekstiä. On ihana lukea kirjaa voiden luottaa jokaisen lauseen merkityksellisyyteen, tarvitsematta tylsistyä lukiessaan kasveista, maisemista, näkymistä, aamiaisen koostumuksesta tms. asioista, jotka ollakseen lukijan (minä itse lukijana) kannalta hedelmällisiä vaativat ankaraa mielikuvatyöskentelyä. Hyvä kirjailija, halutessaan lukijan mieltävän voimakkaasti jonkin paikan tai tilanteen kykenee tekemään sen sortumatta järjestelmälliseen esitykseen (“oikealle johtavan puistokäytävän päässä  [...] vasemmalla taas siinti kaukaisuudessa [...] eteenpäin vievä bulevardi taas [...] puistokäytävän ja bulevardin välisellä kentällä [...] ad nauseam.”), nivomalla sen itse kerrontaan, jolloin esitetyksi tulevat vain tarvittavat asiat, eikä lukijan tarvitse pysähtyä sivuksi tai useammaksi odottamaan, milloinkahan kirjailija vaivautuisi taas jatkamaan kirjaansa. Lessing osaa juuri tämän, ja voimakkaitakin visuaalisia, audiaalisia, osin jopa olfaktorisia mielikuvia herättävät tilanteet nousevat lukijalle kuin itsestään. En muista missään vaiheessa kirjaa joutuneeni ‘vain kuvausta’ lukemaan, mutta silti pystyn yhä näkemään selvinä ja kirkkaina monet kirjan keskeisistä tapahtumapaikoista — ehkä juuri sen takia, etten ole lukenut niistä puuduttavia, yksityiskohtaisia kuvaukcia, vaan olen lukiessani, siinä sivussa, tullut muodostaneeksi mielikuvat sen perusteella, miten ne kirjan tapahtumien kehitykseen osallistuvina kertojalle näyttäytyivät.

Loistokirja kaikin puolin – on Lessing Nobelinsa ansainnut.

J. Pekka Mäkelä: Alshain

Tuli käytettyä Akateemisen kirjakaupan kirja-alen ehkä viimeinen päivä hyödyksi. Täysin sattumalta eksyin kirjakauppaan tuona päivänä (en ehtinyt muuten koko aleen, kun tätä tämä nyt vain on), ja ihan piruuttani kävin sitten vilkaisemassa poistolaarin, johon varmaan olivat sijoittaneet ns. pahnanpohjimmaiset. Tavallaan tietysti harmi, että J. Pekka Mäkelän kirjat Alshain ja Nedut olivat sinne päätyneet, mutta toisaalta, tulipa sitten poimittua sieltä mukaan omaan hyllyyn. Viimeinen kappale kummastakin, joten ei niitä siellä massoittan ollut, ja jos olikin ollut, oli sitten kysyntääkin löytynyt.

En ollut ennen Mäkelää lukenut, useamman vuoden reissailu ympäri Eurooppaa oli pahasti vieraannuttanut minut suomalaisesta scifistä, mutta olin Turun mafiassa kuullut kehuvia kommentteja T.Y:ltä ko. kirjailijasta, eikä tämä ollut suositusten lähteenä yleensä huono, vaikkei makumme nyt täysin yhtenevä olekaan.

Tietyin varauksin kuitenkin tartuin kirjaan, sillä on aina hauskempi yllättyä iloisesti kuin pettyä pahasti — ja tässä tapauksessa yllätys olikin iloinen. Alku viittasi aika tyypilliseen suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa henkilöhahmot ovat jonkinlaisia ideaalisia abstraktioita joihin tietyn tyyppiset piirteet liitetään, ja näin sitten “tutkitaan” erilaisten ihmisten toimintaa, tai jotain. Alshainissa kuitenkin iloisesti yllätti, ja jopa vakuutti, hahmojen mielenkiintoisuus. Ei niitä voi suorastaan syvällisiksi sanoa, mutteivät ne myöskään jääneet paperinohuiksi tyypitelmiksi, joista niin usein saa kärsiä. Lisäksi juoni oli miellyttävän yllättävä ja onnistui säilyttämään arvoituksellisuuttaan hyvinkin pitkälle. Vaikka rutinoitunut scifin lukija arvaakin aika nopeasti, että niissä meressä elävissä pikkuötököissä jotka kokoontuvat isoiksi laumoiksi on enemmän kuin miltä päälle päin näyttää, ei tämä aavistus pilaa mitenkään niihin liittyvää arvoituksellisuutta.

Aivan erityisesti pidin Mäkelän tavasta pitää hahmonsa erossa tapahtumien keskiöstä. Aivan liian usein kirjojen päähenkilöt ovat niitä, jotka tietävät parhaiten, ovat aina oikeassa paikassa ja ovat niitä onnekkaimpia ja lopuksi pelastavat maailman. Mäkelän hahmot seuraavat tapahtumia sivusta, ovat jossain kohdin tapahtumien kohteena, eikä kirjassa kukaan nouse sankariksi tai pelasta sen kummemmin mitään laajempaa. Asiat vain tapahtuvat, ja joskus on vain pakko katsoa vierestä.

Toinen hieno piirre on se, ettei kirjassa itse asiassa kukaan tiedä, mitä on tekeillä. Ei ole mitään kaiken takana vaanivia mestarimieliä, jotka manipuloivat muita toimimaan juuri niinkuin haluavat, on vain systeemi, jonka rattaina tietyllä toimivat yksilöt saavat aikaan systeemin mukaisen lopputuloksen. Itse asiassa Mäkelän näkemys ihmisyhteisöjen toiminnasta muistutta mielestäni kovin Michel Foucault‘n valtakäsitystä, jossa valta ei varsinaisesti ole kenelläkään, vaan muodostuu merkityksien ja toimintatapojen verkostosta.

Oivallinen teos, jonka lukeminen oli hauskaa ja joka jäi pyörimään mieleen pitemmäksikin ajaksi. Onhan siitä lukemisestakin tätä kirjottaessa jo kuukauden päivät vierähtänyt…

Missä isoveli luuraa?

Kuuntelin juuri YLE:n radiouutisia verkon kautta, ja piti sitten mennä YLE:n sivullekin lukemaan kuulemani uutinen. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on nyt ehdottanut, että uusien passien myöntämisen yhteydessä koottavat sormenjäljet annettaisiin automaattisesti poliisin käyttöön. Törkeiden rikosten selvittämisen lisäksi tätä kuulema käytettäisiin sitten tuntemattomien vainajien tunnistuksessa, sisäministeriön työryhmän valmistelun mukaan.

Ensimmäinen, aika vahva reaktioni on kyllä että ei helvetti sentään! On tainnut jäädä useammaltakin valmistelevalta virkamieheltä Orwellit lukematta. Orwellinsa lukeneet muistavat varmaan, kuinka jokaisessa asunnossa oli olevinaan nurkka, jonne isoveli ei nähnyt. Tämä oli olevinaan yleisesti tunnettu salaisuus, jota ihmiset hyödynsivät halutessaan olla hetken rauhassa. No totta kai Isoveli sinnekin nurkkaan näki, mutta oli tajuttu (tässä on kyllä pakko käyttää passiivia, kun oikeasti ne toimijat jäävät niin hämärään), että ihmiset vaativat järjissään pysyäkseen kuvitelman paikasta, jossa heitä ei voi nähdä.

Mutta eihän sormenjälkien luovutuksessa poliisin rekisteriin ole mitään pelättävää, jos ei ole mitään piilotettavaa, eihän? No siitä sitten vain poliisiasemalle niitä jälkiä luovuttamaan! Jos perusteet lakiin ovat tuon kaltaisia, niin kai ne sinne voisi nyt jo luovuttaa? Jos vaikka sattuu joutumaan onnettomuuteen?

Ihmettelenpä tätä siltäkin kannalta, että kun meidän kellariimme murtauduttiin, niin poliisit tyytyivät vain vilkaisemaan paikkoja, ja toteamaan, että joo, murtohan tämä. Eivät edes tekijän jälkeensä jättämiä työkaluja mukanaan vieneen, mistään sormenjäljistä ottamisesta nyt puhumattakaan. Mahtaisiko niitä sormenjälkiä tietokannasta löytyä vähän paremmin, jos otettaisiin enemmän huomioon myös niitä pikkurikoksia? Keskityttäisiin niihin, jotka jo rikollisia taipumuksia osoittavat sen sijaan, että aletaan leikkimään isoveljeä koko kansalle.

On sitten sekin raja ylitetty…

Ei pitäisi jäädä tuijottelemaan telkkarista typeriä TV-sarjoja, voi tulla vastaan jotain, mikä oikeasti ärsyttää. Useampi vuosi sitten taisin jättää sarjan “24″ katsomatta ihan sen takia, koska jakso, jota yritin seurata, loi fiktiossa täysin mahdollisen tilanteen, jossa katsoja pakotettiin hyväksymään kidutus oikeutettuna toimintakeinona, kun vastassa on [tähän haluamasi nimike]. Käytännössä kyseessä on kuvio: “Onko oikein käyttää kidutusta, kun kaupungissa on ydinpommi joka räjähtää kahden tunnin päästä, ja tyyppi tietää, mihin se on piilotettu mutta ei halua kertoa?”

Tänään sitten päädyin katsomaan sarjaa “Threat Matrix”: “Joka päivä presidentti saa tiedotteen ajankohtaisista terroristiuhkista. Sitä kutsutaan uhkamatriisiksi.” Ja sitten on se erikoisryhmä: karismaattinen pomo, joka käyttäytyy kuin kusipää mutta on oikeasti tosi rehti, renttu kakkosmies, joka on oikeasti tosi ystävä, kiintiömusta ja -arabi, sekä tiukka ja tehokas blondi, joka ei keinoja kaihda, mutta muistaa kuitenkin naisena aina tuntea tunnontuskia. Miehillähän ei moisia ole.

No tänään sitten blondi “kuulusteli” Guantanamossa vankia, joka sattumalta kuoli kuulustelutilanteessa. En nyt halua mennä kaikkiin niihin lehmänmentäviin aukkoihin mitä käsikirjoituksesta tämän jälkeen löytyi; nostanpa esiin vain yhden, vastenmielisen. Vangin kuolemasta tietysti mentiin oikeuteen, jossa sitten jury pantiin saman, aiemmin esitetyn valinnan eteen: kun täytyy estää terroristi-isku, niin eihän se nyt niin pahaa ole, jos yksi tyyppi ei saa nukkua rokkimusiikin pauhulta ja saa vähän mahavaivoja, kun syötetään vain sopimatonta ruokaa. Ja jos kuolikin, niin mitäs ei kertonut. Eihän Guantanamossa ole muita kuin syyllisiä, joten oma vikansa. Ja juryhan tietysti päätti, että kuulustelijalla ei ollut mitään vastuuta kuulusteltavan kuolemasta. (Ja olihan se koko oikeuskäsittely tehty niin, että moraalinen oikeutus oli aina ‘blondin’ puolella. Vastapuolen päätodistaja, ihmisoikeusvalvoja Guantanamossa, oli tummatukkainen sotkuiseksi meikattu ja puettu nainen, joka puhui kimittävällä äänellä typeryyksiä ja oli opiskeluut Euroopassa – syytetyn avuihinhan kuuluivat vaalean tukan lisäksi hillitty, pehmeä ääni ja rauhallinen olemus.)

En nyt halua ottaa oikeasti kantaa siihen, mitä jenkeissä telkkarista katsotaan, mutta sitä vain mietin, että minkä ihmeen takia tällaisia juttuja näytetään kaikkialla muuallakin telkkarista ihan yhtenä syöttönä? Vai onko sitten niin, että niin moni oikeasti on sitä mieltä, että tällaiset sarjat ovat jotenkin tosi cooleja katsottavia? Vai onko ongelma vain mainostajissa? Ei kai tällaisia kukaan näyttäisi, jos mainostajat eivät kuvittelisi, että näitä katsotaan? Kyllähän niitä katsojalukemia yhä seurataankin, mutta ne tiedot taitavat olla nykyään aika salaisia – ei niitä ainakaan samalla tavalla julkaista, kuin mitä joskus oli tapana.

Tai sitten nämä ovat vain ammattitaidolla tehtyä halpatuotantoa – sarjoja, joita saa viisi kolmen hinnalla. Enkä nyt tietä, tuleeko ko. sarjaa vielä Suomessa, mutta ellei ole vielä tullut, niin kyllä se sieltä telkusta kohta tulee.

Saksa vastaan Portugali

Illan yllätys kaikille lieni se, että Saksa peittosi Portugalin jalkapallossa niinkin selvästi. Portugali kyllä painosti todella kovaa toisella puoliajalla, mutta Saksa piti pintansa, vaikka välillä pahalta näyttikin. Alkulohkojen perusteella Saksaa ei kyllä olisi veikannut jatkoon menijäksi, esitykset olivat sen verran ponnettomia, kun taas Portugali oli omassa lohkossaan täysin suvereeni. Mutta välierissähän ne todelliset joukkueet punnitaankin, muistetaan vaikka viime MM-kisat, joissa Italia rämpi alkulohkoissa ja hädin tuskin pääsi jatkoon, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan muista enää vastusta.

Liekö Saksasta Hollannin kaatajaksi? Peli oli parhaimmillaan todella hienoa katsottavaa, mutta Saksan puolustus kaipaa kyllä aika paljon lisää tarkkuutta ja hanakkuutta mikäli joukkue haluaa selvitä voittajana vielä tulevissakin koitoksissa. Välillä näytti jo, että Portugalin hyökkäjät kuljetttavat sen pallon suoraan maaliin asti; puolustajista ei tuntunut olevan juuri vastusta, mutta Lehmann oli varmaotteinen ja aktiivinen.

Alkoholipullojen varoitusteksteistä ja kansanvalistuksesta

Kauppalehden verkkolehti kertoo tänään, että hallitus on esittänyt eduskunnalle alkoholilakiin varoitusmerkinnöistä jo säädetyn pykälän kumoamista. Taustalla on lehden mukaan EU:n komission kanta, jonka mukaan varoitusmerkinnät olisvat EU-normein vastaisia; mikäli EU:n tasolla asiasta päätettäisiin, tekstit saattaisivat pulloihin ilmestyäkin. Esityksen perusteluissa muistutetaan, että varoitustekstejä voidaan korvata myös muulla tiedotuksella ja valistuksella.

Mitähän tähän sanoisi? Ainakin, että jo oli aikakin. Ja nyt en siis puhu niistä teksteistä vaan alkoholivalistuksesta. Suomessa on vallalla sellainen ihmeellinen ideologia, jonka mukaan toisaalta valtio on vastuussa kansalaisista ja kansalaisten hyvinvoinnista, mutta toisaalta valtion ei tule yrittää ohjata kansalaisten toimintaa mitenkään. Mihin on kadonnut kansanvalistus suomalaisesta kulttuurista? Missä ovat agressiiviset julkisuuskampanjat, joissa kerrotaan, miten vaarallista kännissä ajaminen on, kuinka haitallista tupakka on, miten tehdä helposti ja edullisesti terveellistä ja ennen kaikkea hyvää kotiruokaa, kuinka terveellistä olisi potkia lapset pihalle leikkimään sen pleikkarin sijaan, ja tietysti miten verojen maksamisen voisi nähdä ikävän velvollisuuden sijaan oman kansalaisuutensa tuomana oikeutena.

Ja huomatkaa nyt, etten yllä yritä sanoa, että mitään noista tulisi kieltää. Itse poltan tupakkaa, juon alkoholia, ajan autoa (näitä kahta en kuitenkaan tee samanaikaisesti), lämmitän eineksiä mikrossa, pistän kolmivuotiaan katsomaan muumeja kun en muuta jaksa, ja katson tarkkaan, miten voisin maksaa mahdollisimman vähän veroja (lain sisällä pysyen, tietenkin), mutten kuvittele, että voisin tehdä mitään näistä ylenmäärin ilman haittavaikutuksia. Tupakka väsyttää, huonontaa yöunen laatua – ihan totta -, ja tietysti altistaa taudeille, kunnon humalasta seuraava krapula vie työtehot viikoksi, eineksien mukana tulee rasvaa, suolaa, natriumglutamaattia, ja pidemmän päälle aika vähän hyvää makua, ja kaksi tuntia muumeja DVD:ltä tekee kolmivuotiaasta kärttyisän ja levottoman.

Mitä sitten yritän sanoa? Valtion tehtävä ei ole kieltää kansalaisia tekemästä muita asioita, kuin niitä, joista on selkeästi suoraa haittaa muille. Sen sijaan valtion velvollisuutena yhteisten verovarojemme haltijoina on pitää huoli siitä, että kansalaiset tietävät, miten eri teot ja valinnat vaikuttavat heihin itseensä, heidän läheisiinsä ja koko yhteiskuntaan. Ja on muuten aika paljon kivempaa, että se on valtio, joka valistaa, kuin että luotetaan “ympäristön sosiaaliseen paineeseen”. Toisiaan kyyläilevät ihmiset, jotka ottavat asiakseen kertoa toisille, miten heidän tulisi elämäänsä elää, ovat sitten äärettömän rasittavia. Valtio harvemmin ottaa juuri sinua silmätikukseen, minkä taas se naapurin kyräilevä eukko saattaa hyvinkin tehdä.

Lisää kansanvalistusta! Vähemmän kieltoja!

Laskuvesi

Seuduilla, missä vuorovesi on normaali ilmiö, eli siis lähes kaikilla maailman rannikoilla, on tunnettua, että vuorovesi aina joskus tuo mukanaan kaikenlaista omituista. Suomessahan moista ei tapahdu, kun ei Itämeren pieneen altaaseen niin suuria aaltoja mahdu.