Tarinankerronta on aina helpompaa äärihahmojen kautta, ja Star Warsista löytyvät hahmojen kautta kaikki täydelliset arrkityypit. Viisaat ja vanhat miehet, oikea pahuus, viaton nuori, hyvä mies ja puhdas tyttö ovat elokuvassa. Ainoa arkkityyppi, joka puuttuu, on se vähän tyhmä tyttö. Tämä puute on hyvä moraalinen valinta.

Ihan osuva analyysi, paitsi että Rehn on ehkä katsonut leffaa liian inhimillisten lasien läpi, sillä onhan siinä leffassa se tyhmä tyttö, sen nimi on C3PO – feminiininen kiekuja joka koikkelehtii mukana eikä koskaan tajua missä mennään. Eikä Rehn ole muistanut myöskään R2D2:n edustamaa amerikkalaisten elokuvien perushahmoa, näsäviisasta pikkulasta. Mutta valinnan moraalisuudesta olen samaa mieltä.

John Kessel: Events preceding the Helvetican renaissance

Näppärä seikkailunovelli, fonttien nimet planeettojen niminä hauska lisä, muuten vauhdikasta vallankumousromantiikkaa ja taitavasti tehtyä toiseuden tuntua – Caslon ja Helvetica tuntuivat todella erilaisilta, ja ajatus ihmiskunnan uudelleenluomisesta, vaikkakin tarpeeton, ei välttämättä ollut perusteeton novellin kannalta. Viihdyttävä, mielikuvitusta kiihottava, hauska.

Robert Charles Wilson: Utriusque cosmi

Epämääräisellä, vaikeasti määritettävällä tavalla tyhmä. Pikkunäppärä, maailmoja syleilevässä spekulatiivisuudessaan naurettavan puolelle livahtava ja päähenkilön tarinan kannalta pikkuporvarillinen. Ei varsinaisesti huono, mutta syvällisesti epätyydyttävä.

Steven Gould: A Story, with beans

Romanttinen, pienimuotoisella tavalla kaunis.

Karl Bunker: Under the shouting sky

Pari päivää lukemisen jälkeen en enää muista mistä tämä kertoi… ai niin, tämä juttu. Ei huono, ei erityisen mieleenjäävä.

Maureen F. McHugh: Useless things

Jollain tavalla koskettava tuokiokuva aika uskottavasta lähitulevaisuudesta. Osittain tuntuu siltä, että elämme jo tuolla, pienimuotoisella, arkipäiväisellä tasolla. Kiitettävästi kirjoittaja malttaa olla hehkuttelemalla kehittelemillään potentiaalisilla uhkakuvilla eikä sorru stereotypisointiin eikä demonisointiin, mutta näyttää kyllä ne kohdat, joissa lukija alkaa näin tehdä.

Bruce Sterling: Black swan

Hieno rinnakkaistodellisuuskertomus, vaihtoehtoista historiaa ja nykypäivän politiikkaa ympättynä ihanan todentuntuiseen Italiaan. (Been there, lived there.) Hyvä.

Paul J. MacAuley: Crimes and glory

Avaruusoopperadekkari, muukalaisia ja madonreikiä. Diilereitä ja salaliittoja ja katkera dekkari. Jahti tunnetun maailman ääriin ja pidemmällekin. Huu, hieno juttu, jonka ainoa ongelma oli MacAuleylle tyypillinen henkilöhahmojen latistuminen kertomuksen edetessä. (Ks. The Quiet War) En itse oikein ymmärrä miten hän sen tekee, mutta alussa kiinnostavat, moniulotteiset hahmot menettävät aina kertomuksen kuluessa särmiään ja tyypittyvät liiankin.

(…jatkoa seurannee…)

Alexander Irvine: Seventh Fall

Postapokalyptinen kertomus luhistuneesta Amerikasta, jossa kirjoja polttavat uskonnolliset kiihkoilijat tuhoavat jäänteitä menneen kulttuurin tuotteista ja yksittäiset bibliofiilit koittavat henkensä uhalla suojella aarteitaan. Päähenkilölläkin on oma missionsa. Ihan kuin olisi lukenut tällaista ennenkin? Ei huono, muttei erityisen hyväkään.

Dominic Green: Butterfly Bomb

Tiivis, vauhdikas kertomus, tyyliltään ehkä hieman Linnunradan käsikirja liftareille –suuntaan vivahtava tiettyine lähes absurdeine tilanteineen, mutta kiehtova ja outo kertomus. Oikein mainio siinäkin mielessä, että sisältö, tyyli ja pituus sopivat toisiinsa. Tämän voisi lukea uudestaankin.

Vandana Singh: Infinities

Alkuluvut ja niiden jahtaaminen esiintyy suht’ usein teemana kirjallisuudessa, ja niin nytkin. Tapahtumapaikka vain on Intia epämääräisessä lähimenneisyydessä ja konteksti hindujen ja muslimien välinen välillä hyvinkin väkivaltainen vihanpito. Päähenkilö taas on vanha matematiikan opettaja, joka vanhoilla päivillään onnistuu siinä missä elämä esti häntä onnistumasta nuorempana. Robert Holdstock -tyyppinen kertomus fatalistisine pohjavireineen, mutta kaunis yhtäkaikki.

John Barnes: Things Undone

Tämä on niin hieno! Uskottava ja järjellinen aikamatkustusjuttu, jota ei tee mieli heittää heti seinään vaan joka säilyttää kiehtovuutensa loppuun asti. Periaatteessa mennään tasolla Ray Bradburyn Ukkosen jyrähdys ja siitä tehty elokuva, mutta koska tarinaa ei kerrota aikamatkustajien näkökulmasta vaan tekstin on enemmänkin dekkari, pääosassaan jonkinsortin aikasalapoliisit jotka jahtaavat aikamatkaajia, homma toimii.

Jay Lake: On The Human Plan

Taas yksi postapokalypsia, harmittoman viihdyttävä jossa taas yhteiskunnan romahdusta peilataan yhden henkilön kohtalon ja surun kautta. Nää on niin nähty, vaikka ihan ok novelli tämäkin on.

Vaihtoehtoisuus tässä tapauksessa tarkoittaa muutamia fantasiaelementtejä jotka on tuotu muuten suht’ aidon oloiseen 20. vuosisadan alun Pariisiin. Ensinnäkin, taikuus on totta ja toimii; toiseksi, Pariisin metron yksi linja johtaa rinnakkaiseen maailmaan, jota asuttavat haltiat ja muut taruolennot. Tässä Pariisissa päähenkilömme, sinivihreän piirin velho Luis Denizart Hippolyte Griffont sotkeutuu itseään suurempiin kuvioihin joihin liittyvät niin myyttinen menneisyys kuin haltijoiden poliittiset vehkeilytkin. Griffont on tietysti aikaansaapa, rehellinen, reipas, suht’ tyylikäs, sopivan eksentrinen, ja hänen rinnallaan seikkaileva nainen tietysti kaunis, rempseä, älykäs ja huumorintajuinen. Apurit ovat lievästi koomisia, hyväsydämisiä, karskeja veijareita, ja niin edelleen. Kuten kustantaja Kardinaalin miekkojakin mainostaa, on tässäkin kyseessä hyväntuulinen seikkailutarina, jota lukee ihan viihtyen. Les Enchantements d’Ambremer kuuluu samaan traditioon kuin esim. Tintti-sarjakuvat, hyvintehtyä, huumorin sävyttämää seikkailua joka ei kaihda satunnaisia yhteiskunnallisia tai poliittisiakaan piikkejä.

Mistä itse erityisesti pidin kirjassa oli kirjailijan pyrkimys jollain tasolla pohtia magian olemassaolon kulttuurisia ja sosio-ekonomisia vaikutuksia. Ei tämä nyt varsinaisen yhteiskunnallisen analyysi tasolle päädy, mutta kirjailija on onneksi käyttänyt hieman aikaa miettiäkseen, mitä kirjan tyyppinen, puhtaan fantastinen magia (s.o. magia jota ei edes yritetä perustella millään luonnontieteellisillä hypoteeseillä tai neutralisoida loogiseksi rakennelmaksi tai järjestelmäksi) saattaisi saada aikaan ympäristössään. Tämä antaa kirjalle tiettyä uskottavuutta, eikä mitenkään vähennä kirjan viihdyttävyyttä – pikemminkin päin vastoin, varsinkaan kuin Pevel ei erityisesti yritä tehdä hahmoistaan mahdollisimman tyhmiä. Poliisikin voi olla terävä olematta päähenkilö ja niin edelleen.

Ihan mukava lukukokemus, siis. Ehkä tämän innottamana tartun vielä Kardinaalin miekkoihinkin.

(Tämä arvostelu ilmestyy myös TuruMafiaZinessä)

Nykyscifille tyypilliseen tapaan MacAuley sijoittanut tarinaansa useita päähenkilöitä, jotka toimivat konfliktin eri puolilla, kukin lähinnä pienenä pelinappulana suuremmassa pelissä. Hahmojen asemat ja taustat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta MacAuleyn ehkä suurin puute kirjailijana on, ettei hän onnistu pitämään hahmoja sellaisina, vaan mitä pidemmälle kirja etenee, sitä yksiulotteisempia ja paperisempia hahmoista tulee, ja sitä vähemmän heidän kohtalonsa enää kiinnostaa. Yhdestä tulee puhdassydäminen, joka tilanteessa eettisen näkemyksensä kirkkaana säilyttävä moraalin majakka, toisesta taas degeneroituu täydellinen pahis pahimpien amerikkalaisten TV-sarjaklisheiden mukaisesti ja niin edelleen. Ehkä MacAuleyn ongelma onkin se, että hän päästä hahmonsa liikaa ääneen? Ehkä olisikin parempi vain keskittyä enemmän kuvaamaan sitä, mitä henkilöt sanovat ja tekevät, sillä MacAuleyn vahvin puoli ei tunnu olevan hahmojen minämuotoinen kerronta.

Kiintoisimmaksi hahmoksi kirjassa nouseekin se vähiten ajatteleva: lapsesta saakka salaisten operaatioiden suorittamiseen kasvatettu ammattilainen. MacAuley tekee tämän hahmon kohdalla hyvin uskottavan ratkaisun ja jättää hahmon kyvyn käsitellä itseään ja omia tekojaan hyvin rajalliseksi, ja koska hahmon oma näkemys itsestään on todella yksinkertainen ja konkreettinen, puhuvat hänen tekonsa ja tekemättömyytensä todella voimakkaasti lukijalle. Jos tämä on MacAuleylta tietoinen ratkaisu ei voi kuin onnitella, mutta muiden hahmojen käsittely antaa hieman aihetta epäillä ettei näin välttämättä ole.

Eikä tämä kirja ihan nopeatempoisesta seikkailustakaan käy, sen verran hitaasti juonen kehittely etenee, mutta erityisesti geeniteknologiasta kiinnostuneille kirjan luulisi tarjoavan kaikenlaista hauskaa spekulaatioita scifin parhaimpien perinteiden mukaisesti, eikä MacAuleyn visiossa lähitulevaisuuden avaruusmatkailustakaan mitään nokan koputtamista helposti löydä. Kyyninen kirja on, ja sellaisena kyllä selvästi 2001-jälkeisen maailman tuote ja välillä kirjan realistinen ote lipsahtaa kyllä hieman sinne liioittelun puolelle, mutta sitähän tämän ajan kirjallisuus nyt vain on.

(Tämä arvostelu julkaistaan myös TuruMafiaZinessä)

Kuten Jukka sitten vastasi, onhan näitä, kaksikin, viime vuosina tehty: Teivas Oksalan käännös vuonna 2008, Artipicturan kustantama, ja WSOY:ltä Juhani Lindholmin käännös vuonna 2007. Kysymys kuuluukin, miten kirjakaupoissa voi olla näin huono asiantuntemus? Hieman samaan ongelmaan törmäsin itsekin joitakin aikoja sitten. Muistin nähneeni erään kirjan, jonka nimeä ei aivan tarkalleen muistanut, ja olisin halunnut ostaa sen. Mitä nk. libristit kaikissa kirjakaupoissa tekivät kuvaillessani kirjaa? Sen sijaan, että olisivat katselleet miettivän näköisinä kaukaisuuteen tai tutkineet hyllyjään, kuten kuvittelisin asiansa osaavan ihmisen tekevän, kaikki hyökkäsivät heti tietokoneen kimppuun yrittäen löytää teosta niiden sanojen avulla, joita arvelin kirjan kannessa olleen. No, eihän siitä mitään tullut.

Joitakin aikoja tämän jälkeen tapasin tuttuni jolle kerroin asiasta – ja hän tunnisti kirjan! Ei muistanut tarkkaa nimeä, mutta osasi kyllä nimetä kustantamon!

En minä vaadi, että kirjakauppojen työntekijöiden tulisi ulkoa tietää kaikki maailman kirjat, mutta yksikään neljän kaupan henkilökunnasta ei osoittanut sen kaltaista tuntemusta valikoimistaan, että oikeasti kuvittelisin heidän kykenevän olevan avuksi kirjoja metsästettäessä. Mutta kirjathan ovatkin muuttuneet suomessa sesonkituotteiksi, joita myydään juuri se puoli vuotta, jonka jälkeen kaupat dumppaavat ne minne vain helpoiten voivat, minkä seurauksena pari vuotta vanhaa kirjaa on turha metsästää mistään muualta kuin antikvariaateista. Mikä ihme se sitten on, että nettikirjakaupat valtaavat markkinaosuuksia?

Cover image

Kirjakaupan scifi-hyllyä selaillessani pomppasi alarivistä vastaa nimi, jota en itse ko.  kaupan kyseisissä teemahyllyissä ollut ennen nähnytkään: Doris Lessing. Arvasin toki heti mistä asiassa oli kysymys, olinhan jo lukiolaisena kahlannut läpi kyseisen nobelistin scifi-sarjan neljä ensimmäistä osaa suomennoksina. Ensimmäinen osa, Shikasta, oli kyllä tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, ja muutama ko. kirjan ajatuksista pulpahteli yhä edelleen satunnaisesti pinnalle sopivien ärsykkeiden vaikutuksesta, mutten ollut ajatellut noita kirjoja enää potentiaalisina lukukohteina pitkiin aikoihin. Myönnän kyllä, että viides osa jäi silloin lukematta ihan väsymyksestä, sillä vaikka Shikasta olikin ollut vetävä ja lumoava teos, seuraavat kolme osaa olivat sitten vähän raskaampaa tavaraa. Nyt sitten ko. kirjakaupan hyllyssä oli juuri tämä puuttuva viides osa, ja pikainen selailu osoitti tekstin aika lupaavan tuntuiseksi, joten ei muuta kuin ostamaan, varsinkin, kun hintakin oli hyvin kohtuullinen.

Onhan tämä aivan loistava teos, ja hulvattoman hauska sillä miellyttävällä tavalla, joka ei varsinaisesti pistä nauramaan tai edes hymähtelemään, mutta joka saa pienet harmaat aivosolut kiemurtelemaan oivaltavan ja syvällisen tekstin lumoissa. Lessingin ehdottomaksi meriitiksi täytyy lukea hänen voimakas poliittinen kantaaottavuutensa, sillä ilman voimakasta, omaa näkemystä siitä, miten maailma toimii, on vaikea kirjoittaa kiinnostavaa tieteiskirjallisuutta. (Lessingin tavoin samalla tavalla mielenkiintoisia kirjailijoita ovat mm. Ursula Le Guin ja Ken MacLeod, ja samasta syystä.) Volyenin ‘imperiumin’ romaduksen kuvauksesta olisikin tietysti mahdollista kirjoitaa sivukaupalla analyysiä Lessingin poliittisista näkemyksistä ja niiden suhteestä 1980-luvun alun poliittiseen ilmapiiriin, mutta mielestäni tässä (ja juuri tässä) tapauksessa tehtäisiin vääryyttä Lessingin valinnalle kirjoittaa science fictionia. Etäännyttämällä Lessing luo mahdollisuuden esittää jo sarjan aiemmissa kirjoissakin esille noussutta Shammatin ja Canopuksen välistä syvällistä ristiriitaa konkreettisen tilanteen kautta, ja sitä kautta tutkia pohtia poliittisen retoriikan merkitystä ja kielen ja todellisuuden suhdetta. Ihan vaatimattomasti vain… tietysti viittaukset Shikastan suurimman mantereen kaakkoisosien tapahtumiin paikallisen ajanlaskujärjestelmän toisen vuosituhannen loppupuolella esiintyvät tiheään, varoittavina ja pelottavina esimerkkeinä siinä määrin, että osa nykylukijoista varmaan saa näistä näppylöitä — itseänikin ne joskus ärsyttivät. Mutta Lessingin kirjoittama scifin laji ei ehkä olekaan oikeasti nykysin varsinkin anglo-saksisessa maailmassa suosittu realistinen scifi. Itse näkisinkin Lessingin kumppaneiksi mm. italialaisen Stefano Bennin, joka tosin komiikassaan menee huomattavasti pitemmälle allegorisen kuvauksen polkuja. (Itse epäilen vahvasti, että kaksijakoinen, jopa vaikea suhde esim. juuri italialaiseen scifiin johtuu juuri sen usein vahvan allegorisesta luonteesta.)

Lisäksi Lessing kirjoittaa ihailtavan tiivistä ja hiottua tekstiä. On ihana lukea kirjaa voiden luottaa jokaisen lauseen merkityksellisyyteen, tarvitsematta tylsistyä lukiessaan kasveista, maisemista, näkymistä, aamiaisen koostumuksesta tms. asioista, jotka ollakseen lukijan (minä itse lukijana) kannalta hedelmällisiä vaativat ankaraa mielikuvatyöskentelyä. Hyvä kirjailija, halutessaan lukijan mieltävän voimakkaasti jonkin paikan tai tilanteen kykenee tekemään sen sortumatta järjestelmälliseen esitykseen (“oikealle johtavan puistokäytävän päässä  [...] vasemmalla taas siinti kaukaisuudessa [...] eteenpäin vievä bulevardi taas [...] puistokäytävän ja bulevardin välisellä kentällä [...] ad nauseam.”), nivomalla sen itse kerrontaan, jolloin esitetyksi tulevat vain tarvittavat asiat, eikä lukijan tarvitse pysähtyä sivuksi tai useammaksi odottamaan, milloinkahan kirjailija vaivautuisi taas jatkamaan kirjaansa. Lessing osaa juuri tämän, ja voimakkaitakin visuaalisia, audiaalisia, osin jopa olfaktorisia mielikuvia herättävät tilanteet nousevat lukijalle kuin itsestään. En muista missään vaiheessa kirjaa joutuneeni ‘vain kuvausta’ lukemaan, mutta silti pystyn yhä näkemään selvinä ja kirkkaina monet kirjan keskeisistä tapahtumapaikoista — ehkä juuri sen takia, etten ole lukenut niistä puuduttavia, yksityiskohtaisia kuvaukcia, vaan olen lukiessani, siinä sivussa, tullut muodostaneeksi mielikuvat sen perusteella, miten ne kirjan tapahtumien kehitykseen osallistuvina kertojalle näyttäytyivät.

Loistokirja kaikin puolin – on Lessing Nobelinsa ansainnut.

En ollut ennen Mäkelää lukenut, useamman vuoden reissailu ympäri Eurooppaa oli pahasti vieraannuttanut minut suomalaisesta scifistä, mutta olin Turun mafiassa kuullut kehuvia kommentteja T.Y:ltä ko. kirjailijasta, eikä tämä ollut suositusten lähteenä yleensä huono, vaikkei makumme nyt täysin yhtenevä olekaan.

Tietyin varauksin kuitenkin tartuin kirjaan, sillä on aina hauskempi yllättyä iloisesti kuin pettyä pahasti — ja tässä tapauksessa yllätys olikin iloinen. Alku viittasi aika tyypilliseen suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa henkilöhahmot ovat jonkinlaisia ideaalisia abstraktioita joihin tietyn tyyppiset piirteet liitetään, ja näin sitten “tutkitaan” erilaisten ihmisten toimintaa, tai jotain. Alshainissa kuitenkin iloisesti yllätti, ja jopa vakuutti, hahmojen mielenkiintoisuus. Ei niitä voi suorastaan syvällisiksi sanoa, mutteivät ne myöskään jääneet paperinohuiksi tyypitelmiksi, joista niin usein saa kärsiä. Lisäksi juoni oli miellyttävän yllättävä ja onnistui säilyttämään arvoituksellisuuttaan hyvinkin pitkälle. Vaikka rutinoitunut scifin lukija arvaakin aika nopeasti, että niissä meressä elävissä pikkuötököissä jotka kokoontuvat isoiksi laumoiksi on enemmän kuin miltä päälle päin näyttää, ei tämä aavistus pilaa mitenkään niihin liittyvää arvoituksellisuutta.

Aivan erityisesti pidin Mäkelän tavasta pitää hahmonsa erossa tapahtumien keskiöstä. Aivan liian usein kirjojen päähenkilöt ovat niitä, jotka tietävät parhaiten, ovat aina oikeassa paikassa ja ovat niitä onnekkaimpia ja lopuksi pelastavat maailman. Mäkelän hahmot seuraavat tapahtumia sivusta, ovat jossain kohdin tapahtumien kohteena, eikä kirjassa kukaan nouse sankariksi tai pelasta sen kummemmin mitään laajempaa. Asiat vain tapahtuvat, ja joskus on vain pakko katsoa vierestä.

Toinen hieno piirre on se, ettei kirjassa itse asiassa kukaan tiedä, mitä on tekeillä. Ei ole mitään kaiken takana vaanivia mestarimieliä, jotka manipuloivat muita toimimaan juuri niinkuin haluavat, on vain systeemi, jonka rattaina tietyllä toimivat yksilöt saavat aikaan systeemin mukaisen lopputuloksen. Itse asiassa Mäkelän näkemys ihmisyhteisöjen toiminnasta muistutta mielestäni kovin Michel Foucault‘n valtakäsitystä, jossa valta ei varsinaisesti ole kenelläkään, vaan muodostuu merkityksien ja toimintatapojen verkostosta.

Oivallinen teos, jonka lukeminen oli hauskaa ja joka jäi pyörimään mieleen pitemmäksikin ajaksi. Onhan siitä lukemisestakin tätä kirjottaessa jo kuukauden päivät vierähtänyt…

Ensimmäinen, aika vahva reaktioni on kyllä että ei helvetti sentään! On tainnut jäädä useammaltakin valmistelevalta virkamieheltä Orwellit lukematta. Orwellinsa lukeneet muistavat varmaan, kuinka jokaisessa asunnossa oli olevinaan nurkka, jonne isoveli ei nähnyt. Tämä oli olevinaan yleisesti tunnettu salaisuus, jota ihmiset hyödynsivät halutessaan olla hetken rauhassa. No totta kai Isoveli sinnekin nurkkaan näki, mutta oli tajuttu (tässä on kyllä pakko käyttää passiivia, kun oikeasti ne toimijat jäävät niin hämärään), että ihmiset vaativat järjissään pysyäkseen kuvitelman paikasta, jossa heitä ei voi nähdä.

Mutta eihän sormenjälkien luovutuksessa poliisin rekisteriin ole mitään pelättävää, jos ei ole mitään piilotettavaa, eihän? No siitä sitten vain poliisiasemalle niitä jälkiä luovuttamaan! Jos perusteet lakiin ovat tuon kaltaisia, niin kai ne sinne voisi nyt jo luovuttaa? Jos vaikka sattuu joutumaan onnettomuuteen?

Ihmettelenpä tätä siltäkin kannalta, että kun meidän kellariimme murtauduttiin, niin poliisit tyytyivät vain vilkaisemaan paikkoja, ja toteamaan, että joo, murtohan tämä. Eivät edes tekijän jälkeensä jättämiä työkaluja mukanaan vieneen, mistään sormenjäljistä ottamisesta nyt puhumattakaan. Mahtaisiko niitä sormenjälkiä tietokannasta löytyä vähän paremmin, jos otettaisiin enemmän huomioon myös niitä pikkurikoksia? Keskityttäisiin niihin, jotka jo rikollisia taipumuksia osoittavat sen sijaan, että aletaan leikkimään isoveljeä koko kansalle.

Tänään sitten päädyin katsomaan sarjaa “Threat Matrix”: “Joka päivä presidentti saa tiedotteen ajankohtaisista terroristiuhkista. Sitä kutsutaan uhkamatriisiksi.” Ja sitten on se erikoisryhmä: karismaattinen pomo, joka käyttäytyy kuin kusipää mutta on oikeasti tosi rehti, renttu kakkosmies, joka on oikeasti tosi ystävä, kiintiömusta ja -arabi, sekä tiukka ja tehokas blondi, joka ei keinoja kaihda, mutta muistaa kuitenkin naisena aina tuntea tunnontuskia. Miehillähän ei moisia ole.

No tänään sitten blondi “kuulusteli” Guantanamossa vankia, joka sattumalta kuoli kuulustelutilanteessa. En nyt halua mennä kaikkiin niihin lehmänmentäviin aukkoihin mitä käsikirjoituksesta tämän jälkeen löytyi; nostanpa esiin vain yhden, vastenmielisen. Vangin kuolemasta tietysti mentiin oikeuteen, jossa sitten jury pantiin saman, aiemmin esitetyn valinnan eteen: kun täytyy estää terroristi-isku, niin eihän se nyt niin pahaa ole, jos yksi tyyppi ei saa nukkua rokkimusiikin pauhulta ja saa vähän mahavaivoja, kun syötetään vain sopimatonta ruokaa. Ja jos kuolikin, niin mitäs ei kertonut. Eihän Guantanamossa ole muita kuin syyllisiä, joten oma vikansa. Ja juryhan tietysti päätti, että kuulustelijalla ei ollut mitään vastuuta kuulusteltavan kuolemasta. (Ja olihan se koko oikeuskäsittely tehty niin, että moraalinen oikeutus oli aina ‘blondin’ puolella. Vastapuolen päätodistaja, ihmisoikeusvalvoja Guantanamossa, oli tummatukkainen sotkuiseksi meikattu ja puettu nainen, joka puhui kimittävällä äänellä typeryyksiä ja oli opiskeluut Euroopassa – syytetyn avuihinhan kuuluivat vaalean tukan lisäksi hillitty, pehmeä ääni ja rauhallinen olemus.)

En nyt halua ottaa oikeasti kantaa siihen, mitä jenkeissä telkkarista katsotaan, mutta sitä vain mietin, että minkä ihmeen takia tällaisia juttuja näytetään kaikkialla muuallakin telkkarista ihan yhtenä syöttönä? Vai onko sitten niin, että niin moni oikeasti on sitä mieltä, että tällaiset sarjat ovat jotenkin tosi cooleja katsottavia? Vai onko ongelma vain mainostajissa? Ei kai tällaisia kukaan näyttäisi, jos mainostajat eivät kuvittelisi, että näitä katsotaan? Kyllähän niitä katsojalukemia yhä seurataankin, mutta ne tiedot taitavat olla nykyään aika salaisia – ei niitä ainakaan samalla tavalla julkaista, kuin mitä joskus oli tapana.

Tai sitten nämä ovat vain ammattitaidolla tehtyä halpatuotantoa – sarjoja, joita saa viisi kolmen hinnalla. Enkä nyt tietä, tuleeko ko. sarjaa vielä Suomessa, mutta ellei ole vielä tullut, niin kyllä se sieltä telkusta kohta tulee.