Pierre Pevel: Les Enchantements d’Ambremer
joulukuu 15th, 2010 § Jätä kommentti
Pierre Pevel ei ole tuntematon genrekirjailija Ranskan ulkopuolellakaan, onhan häneltä juuri ilmestynyt suomennettunakin kirja Kardinaalin miekat (Gummerus 2010, suom. Taina Helkamo). Itselleni tarttui kuitenkin käteen Pevelin varhaisempi teos, Les Enchantements d’Ambremer, joka tuntuu kuitenkin olevan luonteeltaan hyvin samanlainen teos kuin tuo Kardinaalin miekatkin. Siinä missä Kardinaalin miekat sijoittaa 1600-luvun Ranskaan, jo Dumas’n muskettisoturitarinoista tutun kardinaali Richelieun aikaan – tässä varmaan lienee se syy, miksi Gummerus on päättänyt aloittaa Pevelin suomennoksen näistä kirjoista – tapahtuu tämä kirja 1900-luvun alun vaihtoehtoisessa Pariisissa.
Vaihtoehtoisuus tässä tapauksessa tarkoittaa muutamia fantasiaelementtejä jotka on tuotu muuten suht’ aidon oloiseen 20. vuosisadan alun Pariisiin. Ensinnäkin, taikuus on totta ja toimii; toiseksi, Pariisin metron yksi linja johtaa rinnakkaiseen maailmaan, jota asuttavat haltiat ja muut taruolennot. Tässä Pariisissa päähenkilömme, sinivihreän piirin velho Luis Denizart Hippolyte Griffont sotkeutuu itseään suurempiin kuvioihin joihin liittyvät niin myyttinen menneisyys kuin haltijoiden poliittiset vehkeilytkin. Griffont on tietysti aikaansaapa, rehellinen, reipas, suht’ tyylikäs, sopivan eksentrinen, ja hänen rinnallaan seikkaileva nainen tietysti kaunis, rempseä, älykäs ja huumorintajuinen. Apurit ovat lievästi koomisia, hyväsydämisiä, karskeja veijareita, ja niin edelleen. Kuten kustantaja Kardinaalin miekkojakin mainostaa, on tässäkin kyseessä hyväntuulinen seikkailutarina, jota lukee ihan viihtyen. Les Enchantements d’Ambremer kuuluu samaan traditioon kuin esim. Tintti-sarjakuvat, hyvintehtyä, huumorin sävyttämää seikkailua joka ei kaihda satunnaisia yhteiskunnallisia tai poliittisiakaan piikkejä.
Mistä itse erityisesti pidin kirjassa oli kirjailijan pyrkimys jollain tasolla pohtia magian olemassaolon kulttuurisia ja sosio-ekonomisia vaikutuksia. Ei tämä nyt varsinaisen yhteiskunnallisen analyysi tasolle päädy, mutta kirjailija on onneksi käyttänyt hieman aikaa miettiäkseen, mitä kirjan tyyppinen, puhtaan fantastinen magia (s.o. magia jota ei edes yritetä perustella millään luonnontieteellisillä hypoteeseillä tai neutralisoida loogiseksi rakennelmaksi tai järjestelmäksi) saattaisi saada aikaan ympäristössään. Tämä antaa kirjalle tiettyä uskottavuutta, eikä mitenkään vähennä kirjan viihdyttävyyttä – pikemminkin päin vastoin, varsinkaan kuin Pevel ei erityisesti yritä tehdä hahmoistaan mahdollisimman tyhmiä. Poliisikin voi olla terävä olematta päähenkilö ja niin edelleen.
Ihan mukava lukukokemus, siis. Ehkä tämän innottamana tartun vielä Kardinaalin miekkoihinkin.
(Tämä arvostelu ilmestyy myös TuruMafiaZinessä)
