Paul MacAuley: <em>The Quiet War</em>

Paul MacAuleyn kirja The Quiet War sijoittuu 2200-luvulle. Maata on kohdannut jonkinlainen lähes totaalinen ympäristökatastrofi ja palautuminen on hidasta. Mars on ihan muuten vaan tuhottu, ja henkitoreissaan kärvistelevän maan rinnalle on kehittynyt elinvoimainen siirtokunta-asutus Aurinkokunnan muiden planeettojen kiertoradoille. Kirja kertoo erityisesti Maan supervallan, Suur-Brasilian ("Greater Brazil") ja Jupiterin ympäristöön syntyneen löyhän siirtokuntaliittouman välille kehittymässä olevasta konfliktista, jonka syyt ovat moninaiset, mutta ennen kaikkea molemminpuoliseen epäluuloon liittyvät: siirtokunnat ovat näet teknisesti erittäin kehittyneitä, sosiaalisesti vapaamielisiä ja kulttuurisesti hyvin heterogeenisiä kun taas Suur-Brasilia on tehokkaaksi viritetty koneisto, konservatiivinen, ahdasmielinen ja monokulttuurinen, jonka suurin koossapitävä voima on pelko ja epäluulo kaikkea ulkopuolista kohtaan. Siirtokuntia taas lähinnä yhdistää pelko ja epäluulo maata ja maan vanhoja suurvaltoja kohtaan. Hedelmällinen asetelma konfliktille siis, ja MacAuley onkin parhaimmillaan juuri tämän konfliktin synnyn ja kehityksen kuvailussa; tosin en ole varma, oliko tilanteen puoliväkisin ajaminen niin pitkälle aivan tarpeellista, mutta joka tapauksessa Realpolitik jyrää ja sivullisiin sattuu.

Nykyscifille tyypilliseen tapaan MacAuley sijoittanut tarinaansa useita päähenkilöitä, jotka toimivat konfliktin eri puolilla, kukin lähinnä pienenä pelinappulana suuremmassa pelissä. Hahmojen asemat ja taustat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta MacAuleyn ehkä suurin puute kirjailijana on, ettei hän onnistu pitämään hahmoja sellaisina, vaan mitä pidemmälle kirja etenee, sitä yksiulotteisempia ja paperisempia hahmoista tulee, ja sitä vähemmän heidän kohtalonsa enää kiinnostaa. Yhdestä tulee puhdassydäminen, joka tilanteessa eettisen näkemyksensä kirkkaana säilyttävä moraalin majakka, toisesta taas degeneroituu täydellinen pahis pahimpien amerikkalaisten TV-sarjaklisheiden mukaisesti ja niin edelleen. Ehkä MacAuleyn ongelma onkin se, että hän päästä hahmonsa liikaa ääneen? Ehkä olisikin parempi vain keskittyä enemmän kuvaamaan sitä, mitä henkilöt sanovat ja tekevät, sillä MacAuleyn vahvin puoli ei tunnu olevan hahmojen minämuotoinen kerronta.

Kiintoisimmaksi hahmoksi kirjassa nouseekin se vähiten ajatteleva: lapsesta saakka salaisten operaatioiden suorittamiseen kasvatettu ammattilainen. MacAuley tekee tämän hahmon kohdalla hyvin uskottavan ratkaisun ja jättää hahmon kyvyn käsitellä itseään ja omia tekojaan hyvin rajalliseksi, ja koska hahmon oma näkemys itsestään on todella yksinkertainen ja konkreettinen, puhuvat hänen tekonsa ja tekemättömyytensä todella voimakkaasti lukijalle. Jos tämä on MacAuleylta tietoinen ratkaisu ei voi kuin onnitella, mutta muiden hahmojen käsittely antaa hieman aihetta epäillä ettei näin välttämättä ole.

Eikä tämä kirja ihan nopeatempoisesta seikkailustakaan käy, sen verran hitaasti juonen kehittely etenee, mutta erityisesti geeniteknologiasta kiinnostuneille kirjan luulisi tarjoavan kaikenlaista hauskaa spekulaatioita scifin parhaimpien perinteiden mukaisesti, eikä MacAuleyn visiossa lähitulevaisuuden avaruusmatkailustakaan mitään nokan koputtamista helposti löydä. Kyyninen kirja on, ja sellaisena kyllä selvästi 2001-jälkeisen maailman tuote ja välillä kirjan realistinen ote lipsahtaa kyllä hieman sinne liioittelun puolelle, mutta sitähän tämän ajan kirjallisuus nyt vain on.

(Tämä arvostelu julkaistaan myös TuruMafiaZinessä)