Pierre Pevel: Les Enchantements d’Ambremer

Pierre Pevel ei ole tuntematon genrekirjailija Ranskan ulkopuolellakaan, onhan häneltä juuri ilmestynyt suomennettunakin kirja Kardinaalin miekat (Gummerus 2010, suom. Taina Helkamo). Itselleni tarttui kuitenkin käteen Pevelin varhaisempi teos, Les Enchantements d’Ambremer, joka tuntuu kuitenkin olevan luonteeltaan hyvin samanlainen teos kuin tuo Kardinaalin miekatkin. Siinä missä Kardinaalin miekat sijoittaa 1600-luvun Ranskaan, jo Dumas’n muskettisoturitarinoista tutun kardinaali Richelieun aikaan – tässä varmaan lienee se syy, miksi Gummerus on päättänyt aloittaa Pevelin suomennoksen näistä kirjoista – tapahtuu tämä kirja 1900-luvun alun vaihtoehtoisessa Pariisissa.

Vaihtoehtoisuus tässä tapauksessa tarkoittaa muutamia fantasiaelementtejä jotka on tuotu muuten suht’ aidon oloiseen 20. vuosisadan alun Pariisiin. Ensinnäkin, taikuus on totta ja toimii; toiseksi, Pariisin metron yksi linja johtaa rinnakkaiseen maailmaan, jota asuttavat haltiat ja muut taruolennot. Tässä Pariisissa päähenkilömme, sinivihreän piirin velho Luis Denizart Hippolyte Griffont sotkeutuu itseään suurempiin kuvioihin joihin liittyvät niin myyttinen menneisyys kuin haltijoiden poliittiset vehkeilytkin. Griffont on tietysti aikaansaapa, rehellinen, reipas, suht’ tyylikäs, sopivan eksentrinen, ja hänen rinnallaan seikkaileva nainen tietysti kaunis, rempseä, älykäs ja huumorintajuinen. Apurit ovat lievästi koomisia, hyväsydämisiä, karskeja veijareita, ja niin edelleen. Kuten kustantaja Kardinaalin miekkojakin mainostaa, on tässäkin kyseessä hyväntuulinen seikkailutarina, jota lukee ihan viihtyen. Les Enchantements d’Ambremer kuuluu samaan traditioon kuin esim. Tintti-sarjakuvat, hyvintehtyä, huumorin sävyttämää seikkailua joka ei kaihda satunnaisia yhteiskunnallisia tai poliittisiakaan piikkejä.

Mistä itse erityisesti pidin kirjassa oli kirjailijan pyrkimys jollain tasolla pohtia magian olemassaolon kulttuurisia ja sosio-ekonomisia vaikutuksia. Ei tämä nyt varsinaisen yhteiskunnallisen analyysi tasolle päädy, mutta kirjailija on onneksi käyttänyt hieman aikaa miettiäkseen, mitä kirjan tyyppinen, puhtaan fantastinen magia (s.o. magia jota ei edes yritetä perustella millään luonnontieteellisillä hypoteeseillä tai neutralisoida loogiseksi rakennelmaksi tai järjestelmäksi) saattaisi saada aikaan ympäristössään. Tämä antaa kirjalle tiettyä uskottavuutta, eikä mitenkään vähennä kirjan viihdyttävyyttä – pikemminkin päin vastoin, varsinkaan kuin Pevel ei erityisesti yritä tehdä hahmoistaan mahdollisimman tyhmiä. Poliisikin voi olla terävä olematta päähenkilö ja niin edelleen.

Ihan mukava lukukokemus, siis. Ehkä tämän innottamana tartun vielä Kardinaalin miekkoihinkin.

(Tämä arvostelu ilmestyy myös TuruMafiaZinessä)

Paul MacAuley: The Quiet War

Paul MacAuleyn kirja The Quiet War sijoittuu 2200-luvulle. Maata on kohdannut jonkinlainen lähes totaalinen ympäristökatastrofi ja palautuminen on hidasta. Mars on ihan muuten vaan tuhottu, ja henkitoreissaan kärvistelevän maan rinnalle on kehittynyt elinvoimainen siirtokunta-asutus Aurinkokunnan muiden planeettojen kiertoradoille. Kirja kertoo erityisesti Maan supervallan, Suur-Brasilian ("Greater Brazil") ja Jupiterin ympäristöön syntyneen löyhän siirtokuntaliittouman välille kehittymässä olevasta konfliktista, jonka syyt ovat moninaiset, mutta ennen kaikkea molemminpuoliseen epäluuloon liittyvät: siirtokunnat ovat näet teknisesti erittäin kehittyneitä, sosiaalisesti vapaamielisiä ja kulttuurisesti hyvin heterogeenisiä kun taas Suur-Brasilia on tehokkaaksi viritetty koneisto, konservatiivinen, ahdasmielinen ja monokulttuurinen, jonka suurin koossapitävä voima on pelko ja epäluulo kaikkea ulkopuolista kohtaan. Siirtokuntia taas lähinnä yhdistää pelko ja epäluulo maata ja maan vanhoja suurvaltoja kohtaan. Hedelmällinen asetelma konfliktille siis, ja MacAuley onkin parhaimmillaan juuri tämän konfliktin synnyn ja kehityksen kuvailussa; tosin en ole varma, oliko tilanteen puoliväkisin ajaminen niin pitkälle aivan tarpeellista, mutta joka tapauksessa Realpolitik jyrää ja sivullisiin sattuu.

Nykyscifille tyypilliseen tapaan MacAuley sijoittanut tarinaansa useita päähenkilöitä, jotka toimivat konfliktin eri puolilla, kukin lähinnä pienenä pelinappulana suuremmassa pelissä. Hahmojen asemat ja taustat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta MacAuleyn ehkä suurin puute kirjailijana on, ettei hän onnistu pitämään hahmoja sellaisina, vaan mitä pidemmälle kirja etenee, sitä yksiulotteisempia ja paperisempia hahmoista tulee, ja sitä vähemmän heidän kohtalonsa enää kiinnostaa. Yhdestä tulee puhdassydäminen, joka tilanteessa eettisen näkemyksensä kirkkaana säilyttävä moraalin majakka, toisesta taas degeneroituu täydellinen pahis pahimpien amerikkalaisten TV-sarjaklisheiden mukaisesti ja niin edelleen. Ehkä MacAuleyn ongelma onkin se, että hän päästä hahmonsa liikaa ääneen? Ehkä olisikin parempi vain keskittyä enemmän kuvaamaan sitä, mitä henkilöt sanovat ja tekevät, sillä MacAuleyn vahvin puoli ei tunnu olevan hahmojen minämuotoinen kerronta.

Kiintoisimmaksi hahmoksi kirjassa nouseekin se vähiten ajatteleva: lapsesta saakka salaisten operaatioiden suorittamiseen kasvatettu ammattilainen. MacAuley tekee tämän hahmon kohdalla hyvin uskottavan ratkaisun ja jättää hahmon kyvyn käsitellä itseään ja omia tekojaan hyvin rajalliseksi, ja koska hahmon oma näkemys itsestään on todella yksinkertainen ja konkreettinen, puhuvat hänen tekonsa ja tekemättömyytensä todella voimakkaasti lukijalle. Jos tämä on MacAuleylta tietoinen ratkaisu ei voi kuin onnitella, mutta muiden hahmojen käsittely antaa hieman aihetta epäillä ettei näin välttämättä ole.

Eikä tämä kirja ihan nopeatempoisesta seikkailustakaan käy, sen verran hitaasti juonen kehittely etenee, mutta erityisesti geeniteknologiasta kiinnostuneille kirjan luulisi tarjoavan kaikenlaista hauskaa spekulaatioita scifin parhaimpien perinteiden mukaisesti, eikä MacAuleyn visiossa lähitulevaisuuden avaruusmatkailustakaan mitään nokan koputtamista helposti löydä. Kyyninen kirja on, ja sellaisena kyllä selvästi 2001-jälkeisen maailman tuote ja välillä kirjan realistinen ote lipsahtaa kyllä hieman sinne liioittelun puolelle, mutta sitähän tämän ajan kirjallisuus nyt vain on.

(Tämä arvostelu julkaistaan myös TuruMafiaZinessä)