Doris Lessing: The Sentimental Agents in the Volyen Empire

Cover image

Kirjakaupan scifi-hyllyä selaillessani pomppasi alarivistä vastaa nimi, jota en itse ko.  kaupan kyseisissä teemahyllyissä ollut ennen nähnytkään: Doris Lessing. Arvasin toki heti mistä asiassa oli kysymys, olinhan jo lukiolaisena kahlannut läpi kyseisen nobelistin scifi-sarjan neljä ensimmäistä osaa suomennoksina. Ensimmäinen osa, Shikasta, oli kyllä tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, ja muutama ko. kirjan ajatuksista pulpahteli yhä edelleen satunnaisesti pinnalle sopivien ärsykkeiden vaikutuksesta, mutten ollut ajatellut noita kirjoja enää potentiaalisina lukukohteina pitkiin aikoihin. Myönnän kyllä, että viides osa jäi silloin lukematta ihan väsymyksestä, sillä vaikka Shikasta olikin ollut vetävä ja lumoava teos, seuraavat kolme osaa olivat sitten vähän raskaampaa tavaraa. Nyt sitten ko. kirjakaupan hyllyssä oli juuri tämä puuttuva viides osa, ja pikainen selailu osoitti tekstin aika lupaavan tuntuiseksi, joten ei muuta kuin ostamaan, varsinkin, kun hintakin oli hyvin kohtuullinen.

Onhan tämä aivan loistava teos, ja hulvattoman hauska sillä miellyttävällä tavalla, joka ei varsinaisesti pistä nauramaan tai edes hymähtelemään, mutta joka saa pienet harmaat aivosolut kiemurtelemaan oivaltavan ja syvällisen tekstin lumoissa. Lessingin ehdottomaksi meriitiksi täytyy lukea hänen voimakas poliittinen kantaaottavuutensa, sillä ilman voimakasta, omaa näkemystä siitä, miten maailma toimii, on vaikea kirjoittaa kiinnostavaa tieteiskirjallisuutta. (Lessingin tavoin samalla tavalla mielenkiintoisia kirjailijoita ovat mm. Ursula Le Guin ja Ken MacLeod, ja samasta syystä.) Volyenin ‘imperiumin’ romaduksen kuvauksesta olisikin tietysti mahdollista kirjoitaa sivukaupalla analyysiä Lessingin poliittisista näkemyksistä ja niiden suhteestä 1980-luvun alun poliittiseen ilmapiiriin, mutta mielestäni tässä (ja juuri tässä) tapauksessa tehtäisiin vääryyttä Lessingin valinnalle kirjoittaa science fictionia. Etäännyttämällä Lessing luo mahdollisuuden esittää jo sarjan aiemmissa kirjoissakin esille noussutta Shammatin ja Canopuksen välistä syvällistä ristiriitaa konkreettisen tilanteen kautta, ja sitä kautta tutkia pohtia poliittisen retoriikan merkitystä ja kielen ja todellisuuden suhdetta. Ihan vaatimattomasti vain… tietysti viittaukset Shikastan suurimman mantereen kaakkoisosien tapahtumiin paikallisen ajanlaskujärjestelmän toisen vuosituhannen loppupuolella esiintyvät tiheään, varoittavina ja pelottavina esimerkkeinä siinä määrin, että osa nykylukijoista varmaan saa näistä näppylöitä — itseänikin ne joskus ärsyttivät. Mutta Lessingin kirjoittama scifin laji ei ehkä olekaan oikeasti nykysin varsinkin anglo-saksisessa maailmassa suosittu realistinen scifi. Itse näkisinkin Lessingin kumppaneiksi mm. italialaisen Stefano Bennin, joka tosin komiikassaan menee huomattavasti pitemmälle allegorisen kuvauksen polkuja. (Itse epäilen vahvasti, että kaksijakoinen, jopa vaikea suhde esim. juuri italialaiseen scifiin johtuu juuri sen usein vahvan allegorisesta luonteesta.)

Lisäksi Lessing kirjoittaa ihailtavan tiivistä ja hiottua tekstiä. On ihana lukea kirjaa voiden luottaa jokaisen lauseen merkityksellisyyteen, tarvitsematta tylsistyä lukiessaan kasveista, maisemista, näkymistä, aamiaisen koostumuksesta tms. asioista, jotka ollakseen lukijan (minä itse lukijana) kannalta hedelmällisiä vaativat ankaraa mielikuvatyöskentelyä. Hyvä kirjailija, halutessaan lukijan mieltävän voimakkaasti jonkin paikan tai tilanteen kykenee tekemään sen sortumatta järjestelmälliseen esitykseen (“oikealle johtavan puistokäytävän päässä  [...] vasemmalla taas siinti kaukaisuudessa [...] eteenpäin vievä bulevardi taas [...] puistokäytävän ja bulevardin välisellä kentällä [...] ad nauseam.”), nivomalla sen itse kerrontaan, jolloin esitetyksi tulevat vain tarvittavat asiat, eikä lukijan tarvitse pysähtyä sivuksi tai useammaksi odottamaan, milloinkahan kirjailija vaivautuisi taas jatkamaan kirjaansa. Lessing osaa juuri tämän, ja voimakkaitakin visuaalisia, audiaalisia, osin jopa olfaktorisia mielikuvia herättävät tilanteet nousevat lukijalle kuin itsestään. En muista missään vaiheessa kirjaa joutuneeni ‘vain kuvausta’ lukemaan, mutta silti pystyn yhä näkemään selvinä ja kirkkaina monet kirjan keskeisistä tapahtumapaikoista — ehkä juuri sen takia, etten ole lukenut niistä puuduttavia, yksityiskohtaisia kuvaukcia, vaan olen lukiessani, siinä sivussa, tullut muodostaneeksi mielikuvat sen perusteella, miten ne kirjan tapahtumien kehitykseen osallistuvina kertojalle näyttäytyivät.

Loistokirja kaikin puolin – on Lessing Nobelinsa ansainnut.