J. Pekka Mäkelä: Alshain

Tuli käytettyä Akateemisen kirjakaupan kirja-alen ehkä viimeinen päivä hyödyksi. Täysin sattumalta eksyin kirjakauppaan tuona päivänä (en ehtinyt muuten koko aleen, kun tätä tämä nyt vain on), ja ihan piruuttani kävin sitten vilkaisemassa poistolaarin, johon varmaan olivat sijoittaneet ns. pahnanpohjimmaiset. Tavallaan tietysti harmi, että J. Pekka Mäkelän kirjat Alshain ja Nedut olivat sinne päätyneet, mutta toisaalta, tulipa sitten poimittua sieltä mukaan omaan hyllyyn. Viimeinen kappale kummastakin, joten ei niitä siellä massoittan ollut, ja jos olikin ollut, oli sitten kysyntääkin löytynyt.

En ollut ennen Mäkelää lukenut, useamman vuoden reissailu ympäri Eurooppaa oli pahasti vieraannuttanut minut suomalaisesta scifistä, mutta olin Turun mafiassa kuullut kehuvia kommentteja T.Y:ltä ko. kirjailijasta, eikä tämä ollut suositusten lähteenä yleensä huono, vaikkei makumme nyt täysin yhtenevä olekaan.

Tietyin varauksin kuitenkin tartuin kirjaan, sillä on aina hauskempi yllättyä iloisesti kuin pettyä pahasti — ja tässä tapauksessa yllätys olikin iloinen. Alku viittasi aika tyypilliseen suomalaiseen kirjallisuuteen, jossa henkilöhahmot ovat jonkinlaisia ideaalisia abstraktioita joihin tietyn tyyppiset piirteet liitetään, ja näin sitten “tutkitaan” erilaisten ihmisten toimintaa, tai jotain. Alshainissa kuitenkin iloisesti yllätti, ja jopa vakuutti, hahmojen mielenkiintoisuus. Ei niitä voi suorastaan syvällisiksi sanoa, mutteivät ne myöskään jääneet paperinohuiksi tyypitelmiksi, joista niin usein saa kärsiä. Lisäksi juoni oli miellyttävän yllättävä ja onnistui säilyttämään arvoituksellisuuttaan hyvinkin pitkälle. Vaikka rutinoitunut scifin lukija arvaakin aika nopeasti, että niissä meressä elävissä pikkuötököissä jotka kokoontuvat isoiksi laumoiksi on enemmän kuin miltä päälle päin näyttää, ei tämä aavistus pilaa mitenkään niihin liittyvää arvoituksellisuutta.

Aivan erityisesti pidin Mäkelän tavasta pitää hahmonsa erossa tapahtumien keskiöstä. Aivan liian usein kirjojen päähenkilöt ovat niitä, jotka tietävät parhaiten, ovat aina oikeassa paikassa ja ovat niitä onnekkaimpia ja lopuksi pelastavat maailman. Mäkelän hahmot seuraavat tapahtumia sivusta, ovat jossain kohdin tapahtumien kohteena, eikä kirjassa kukaan nouse sankariksi tai pelasta sen kummemmin mitään laajempaa. Asiat vain tapahtuvat, ja joskus on vain pakko katsoa vierestä.

Toinen hieno piirre on se, ettei kirjassa itse asiassa kukaan tiedä, mitä on tekeillä. Ei ole mitään kaiken takana vaanivia mestarimieliä, jotka manipuloivat muita toimimaan juuri niinkuin haluavat, on vain systeemi, jonka rattaina tietyllä toimivat yksilöt saavat aikaan systeemin mukaisen lopputuloksen. Itse asiassa Mäkelän näkemys ihmisyhteisöjen toiminnasta muistutta mielestäni kovin Michel Foucault‘n valtakäsitystä, jossa valta ei varsinaisesti ole kenelläkään, vaan muodostuu merkityksien ja toimintatapojen verkostosta.

Oivallinen teos, jonka lukeminen oli hauskaa ja joka jäi pyörimään mieleen pitemmäksikin ajaksi. Onhan siitä lukemisestakin tätä kirjottaessa jo kuukauden päivät vierähtänyt…